Mukavuusalueen ulkopuolella

Keskiviikko 26.10.2011

Oppimisella on kaksi estettä; pelko ja ylpeys. Huomaa siis että listassa ei ole ikää. Ikä ei ole oppimisen este.

 

Tämä tuli mieleeni kun tässä kertaalleen ihmeteltiin porukalla miksi joku ei ollut päässyt johonkin kouluun tai työpaikkaan. Kun ei ensihakemalla päässyt, niin ei se sitten ollut se paikka! Voihan tietysti ajatella, että asianomainen suhtautui kysymykseen letkeän fatalistisesti ja rennosti. Mutta kun koko kehon kieli kertoi muusta. Asia oli kolahtanut itsetuntoon. Se oli haavoittuvainen ja panssariksi kelpasi parhaiten ylimielisyys, väheksyntä ja kieltäminen. Perusdefenssit.

 

Uuden oppimisessa on voitettava pelkonsa siitä, ettei oikeastaan ole ”kukaan”. Itsetunto muodostuu ympäröivien ihmisten palautteista, joista yksilö rakentaa itsetuntonsa kehikkoa.  Itsetunnon perustan väitetään olevan lapsuudessa, mutta kyllä sitä koko ikä rakennetaan ja kehitetään. Itsetunnon rakennusaineita etsitään kanssaihmisten äänensävyistä, katseista, hymyistä, jutuista ja juoruista. Niistä heijastumista, joita saamme ympäristömme ihmisiltä.

Kun koin tarvitsevani elämääni uutta ja entistä hauskempaa työtä, löysin kuin löysinkin mielenkiintoisen tehtävän ennakkoluulottomassa ympäristössä, joka oli minun entisen mukavuusalueeni ulkopuolella niin yrityskulttuurin kuin maantieteenkin puolesta. Yksikään osoite tai ihminen ei ollut minulle itsestäänselvyys, jokainen puhelinnumero ja katuosoite piti kaivaa. Palveluja etsiä. Esitellessäni itseni oudoille henkilöille en ollut erityisesti ”kukaan”. Tilanne poikkesi vahvasti pitkän julkisen työuran jälkeisestä ajasta tutulla maatieteellisellä alueella.

Se ettei itse asiassa ”ole kukaan” voi aiheuttaa kahdenlaisia tunteita: yksinäisyyden ja vapauden. Kuka minä olen ja mitä minä osaan – onko se vain oikeastaan omassa päässäni? Vapaus saa aina minut ihmettelemään sitä, mikä on tarkoitukseni ja merkitykseni olla olemassa – siis niiden ikuisesti kiinnostavien ja absoluuttista vastausta vaille jäävien asioiden äärelle. Kuitenkin ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Pikemminkin uteliaisuutta. Toisaalta kaikki se mitä olen tähän asti oppinut, sen kaiken kannan mukanani. Se ei ole hävinnyt mihinkään. Oppiani ja osaamistani en voi jättää mihinkään enkä siirtää kenellekään, enkä toki haluaisikaan. Aiemmat kokemukseni ja eletty elämä saavat minut tuntemaan itseni lapsen kaltaiseksi kyselijäksi. Asioitahan voi tehdä monella tavalla.

Rohkeus heittäytyä maailmaan, jossa ei ole kukaan edellyttää nöyrtymistä uuden oppimiseen. Se ei ole helppoa. Se on riski. Uteliaisuus elämälle edellyttää rohkeutta myöntää rajallisuutensa ja näyttää oma haavoittuvuutensa muille. Aina on joukossa joku, joka iskee siihen kohtaan, joka on arka; vammaisuuteen, osaamattomuuten, vajavaisuuteen, rajallisuuteen. 

Rohkeus ja nöyryys – nuo pelon ja ylpeyden vastakohdat ovat elämän viisaimmat opettajat. Ne antavat tyyneyttä ja suhteellisuuden tajua, jotka lujittavat ihmisen sisäistä turvallisuutta ja lempeyttä itseä ja muita elollisia kohtaan. 

Arvokkain omaisuus

Sunnuntai 19.6.2011 - Hanna Aschan

Arvokkain omaisuuteni on eletty elämä. Eletyn elämän taltiointi on tärkeää. Se on oikeastaan omaisuuden säilyttämistä, hiljaisen tiedon välittämistä tuleville sukupolville, vähintäänkin lapsille ja lastenlapsille. Taltioista tavallisimpia ovat päiväkirjat ja valokuvat. Valokuvia katsellessa tilanne tulee helposti mieleen. Muistaa tunnelman, joskus sen mitä ruokaa syötiin, millainen ilma oli, millaisia vaatteita itse kullakin oli päällään. Tuoksukin tallentuu mieleen, mutta siitä on vaikea saada kiinni. Kun keskustelee vaikkapa merkkipäivistä perhepiirissä huomaa, että me muistamme eri asioita, vaikkakin tunnelma saattaa olla välittynyt meille hyvin samanhenkisenä.

Työstä ja työpaikoilta on loppujen lopuksi hyvin vähän omia taltioita. Jos on säilyttänyt kalenterit, niin hyvinkin tarkasti näkee, millaisia tapaamisia oli ja kenen kanssa. Yllätyksekseen huomaa, että hirveän paljon ei saanutkaan aikaan vuodessa, vaikka tunnelma oli se, että touhua riitti yllin kyllin.

Lomamatkoista on yleensä paljon kuvia, arjesta kotona paljon vähemmän. Kamera kuuluu matkalaisen varusteisiin. Lauantai-illan pelihetkestä tai kirjan lukemisesta ei ole ainuttakaan kuvaa, saati sitten siivoamisesta tai pyykkihuollosta. Jouluista, pääsiäisistä, juhannuksista ja syntymäpäivistä on niin paljon valokuvia, että vuodet menevät sekaisin. Pienimmistä lapsista ottaa iän perusteella suuntimaa siihen, mistä vuodesta saattoi olla kyse.

Videokamerassa on se ongelma, ettei Maija Meikäläinen osaa niitä editoida. Siksipä otokset ovat välillä pitkäveteisiä ja yleensä varastointikin on huteraa. Ei tiedä mitä milläkin nauhalla on, jos ei ole tarkasti kirjannut kotelon kylkeen päiväyksiä ja tapahtumaa. Harva muistaa ja jaksaa sitä tehdä. 

Olisi joskus myös hauskaa saada nähdä ne kuvat, joissa on taustalla statistina – toisten ottamat valokuvat, joiden ottamisestakaan ei itse tiedä. Osallistujana jossain tapahtumassa,  melontaretkellä tai kulkemassa torilla väkijoukossa. Joskus on joutunut tai päässyt mukaan johonkin videonpätkään tai uutislähetykseen. Muutama radiohaastattelukin voi olla jossain arkistoissa. Joku lehtijuttu siellä täällä. Mutta eihän ne tietenkään tallessa ole.

On tärkeää saada sellaisia työvälineitä, joilla kallein omaisuus, eletty elämä, elämäntarinat ja ajatukset saa helposti säilyvään ja toistettavaan muotoon. Varsinkin ikäihmisten elämässä sellaisella työvälineellä on arvaamattoman virkistävä vaikutus. Omaisuutta on myös ehtinyt kertyä paljon - ja sitähän yleensä arvostetaan.

Hengittäminen tekee hyvää

Maanantai 28.2.2011 klo 22:47 - Hanna Aschan

Istun ryhdikkäästi tyynyilläni lattialla ja hengitän. Keskittyminen olemiseen ja hengittämiseen ilman mitään odotuksia tekee hyvää. Jostain kumman syystä. Monet viisaat ihmiset paljon ennen minua ovat kehittäneet tuota taitoa ja tapaa. Olen opiskellut asiaa. Istun hiljaa paikallani ja vain hengitän. Ihmettelen sitä, että koko ikäni olen hengittänyt ja tuskin koskaan olen kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Ja kuitenkin hengittäminen on elämisen ehto. Aina en ole välittänyt siitä millaista ilmaa olen keuhkoihini vetänyt. Syömättä voi olla pitkiäkin aikoja, vettä sen sijaan on saatava jo parin päivän sisällä. Hengittämättä ei voi olla kuin muutaman minuutin. 

Kovilla pakkasilla, hyvin lämmitetyissä huoneissa keho alkaa reagoida ilman  kuivuuteen. Silmät alkavat kirvellä, suu tuntuu kuivalta, iho rypistyy ja kiristyy, ulos mennessä yskittää. Pakkasella on paha juosta, mutta onneksi on helpompi hiihtää.

Elimistö hoitaa minua ilman sen kummempia huomioitani. Pysähtyminen hetkeen, keskittyminen läsnäoloon auttaa huomaamaan pieniä asioita arjessa. Asioita, joilla on paljon suurempi merkitys kuin arvaakaan. Keskittymällä hetkeen, mietiskelemällä, tunnistamalla sen mitä nyt tapahtuu, oppii suhtautumaan asioihin rauhallisemmin, dramatisoimatta. Oppii kiitollisuutta yllättävistä asioista. Turha pinnistely ja suorittaminen häipyvät taka-alalle. Huomaan kehoni hoitavan minua ja tunnen tarvetta hoitaa kehoani. Rentoudun ja olen iloinen siitä, että saan vain olla ja hengittää.

 

 

Muuttopuuhia ja mukavaa työtä

Tiistai 20.4.2010 - Hanna Aschan

Islannissa alkoi tulivuori purkautua! Ilmatila hiljeni ja Suomikin alkoi tuntua suurelta maalta maantieteellisesti. Kukkarossa odottaa tyrkyllä muutama lentolippu työmatkojen vuoksi ja suunnitteilla tietysti lentomatkoja lomilla. Ministeritkin joutuvat matkustamaan laivoilla ja busseilla! Jo on aikoihin eletty, tämähän on kuin ennen vanhaan!

Luonto vähän opastaa stressaantumaan tottunutta, kiireidensä keskellä edestakaisin suhailevaa ihmistä. Pysähdy, mieti! Slow life, haloo! Odotammehan tietysti kaikki sitä, että elämä palaa ennalleen, siis sellaiseksi kuin se aiemminkin oli. Mutta niinhän ei elämä koskaan mene, entiseen ei ole paluuta. Ei silloinkaan, vaikka lentoliikenne palautuisikin ennalleen. Jotain muuttuu koko ajan, ja me muutamme ja muutumme sen mukana. 

Kevät virkistää aina lähtemään, joten ainoastaan mukavaa tämä ilmatilaongelma ei tietenkään ole. Kevät on uusien juttujen aikaa vähintään siinä missä syksykin. Ihmisen läheisiin ihmissuhteisiin kaipaava mielikin heräilee talviuniltaan. Muuttopuuhat ovat joskus mukavia ikäihmisillekin. Onneksi nyt alkaa jo olla mahdollista ainakin autenttisen suomalaismummun päästä omaistensa lähelle asumaan paikkaan, joka on turvallinen ja jossa taataan hyvät palvelut silloin kun niiden tarve on.

Mikä sitten on tärkeää silloin kun ikäihminen muuttaa? Siihen ei riitä pelkästään se, että omaisia on jossain muutaman kilometrin päässä. Tarvitaan lämminhenkinen, ammattitaitoinen ja aidosti palvelualtis henkilöstö. Ikäihmisten palveluissa on työssä kosolti ihmisiä, jotka nauttivat työstään, pitävät ikäihmisten palvelemisesta, eivät koe työtään monimutkaiseksi ja vaikeaksi. Hoitotyössä on helppo kokea työ merkitykselliseksi, sen vahvistavat muilta ammattialoilta hoitotyöhön hakeutuneet henkilöt omilla elämäntarinoillaan.

Ikäihmisten palveluissa ihminen niin asiakkaana kuin työntekijänä on kaikista tärkein tekijä. Se on siis humanisteille sopiva toimintaympäristö. Tekniset koneet, laitteet ja ohjelmat koetaan apuvälineiksi, hyviksi arjen helpottajiksi, mutta eivät työn keskeiseksi elementiksi. 

Tulivuori voi saada ajattelemaan ja uudelleen arvioimaan kiireen merkitystä, talouden ylivaltaa, tekniikan haavoittuvuutta ja omalla tavallaan myös "slow life" -ajattelua.

Ole läsnä. Välitä. Näe ihminen- ecce homo!

Syksy ja terveys

Keskiviikko 26.8.2009 klo 12:51

Terveys on itsestään selvää niin kauan kuin sitä riittää. Terveyttä on määritelty monella tavalla, mutta tavallisesti se liitetään sairauden puuttumiseen, siis määritellään negaation kautta. Terveys on mielestäni kuitenkin keskeisesti olotila, jossa kokee olevansa oma itsensä, sinut sekä kehonsa että mielensä kanssa. Olo on kohtuullisen energinen ja voittopuolisesti iloinen. Myös pitkäaikaisen sairauden kanssa elävä ihminen voi olla terve. Pysyvän diagnoosin kanssa eläminen luontuu ihan hyvin, kun on motivoitunut hoitamaan itseään ja oppii hoitamaan sairauttaan oikein. Mutta myös ns. perusterve ihminen voi elää sairauden pelon varjossa. Terveydestään huolehtimisen motiivina ei ole kovin rakentavaa lähteä pelosta tai sairausriskeistä vaan elämänilosta ja voimavaroista.

Terveyttä ei voi määritellä tarkkaan, mutta terveyttä voi kuvata erilaisin mittarein. Tavallisesti mittarit ilmaisevat kehon mittoja, veriarvoja ja toiminnallisia testituloksia. Terveys on myös koettu tila, kyky tehdä työtä ja olla tyydyttävissä sosiaalisissa suhteissa.  Yhtä totuutta terveydestä ei ole. Tilastolliset totuudet ovat tietysti suuntaa antavia ja pyrkivät aina jollakin tavoin jäsentämään ymmärrystä itsestämme ja muista, vallitsevasta todellisuudesta. Mittareiden käyttö voi kuitenkin tuoda mukavaa lisäkipinää terveyden kohentamiseen.

Iän myötä kiinnostus oman terveyden vaalimiseen lisääntyy. Oman elämän rajallisuus alkaa tulla todellisemmaksi. Fyysinen suorituskyky laskee vääjäämättä, ellei asialle tee jotain. Tuttavapiiristä kuulee tarinoita toisten sairauksista ja tapaturmista. Kaikenlaiset pikkukrempat alkavat hiertää arjessa. Vaatteet kutistuvat komerossa kuin itsestään.

Syksyyn siirtyminen tuo aina eräänlaisen uuden alun, innostuksen tehdä jotain mielenkiintoista. Kuulaat syyspäivät ja pimenevät illat luovat kipinöivää tunnelmaa. Nyt kannattaa tehdä jotain taas terveydellekin; sienestää, marjastaa, joogata, lukea, kutsua ystäviä kylään, opiskella uutta kieltä ja aloittaa vaikka terveyden vaalimisen remontti.

Äitini, 85 v. päätti aloittaa kansalaisopistossa latinan ja viron kielen opinnot. Olen onnellinen ja iloinen äidistäni. Hän mallintaa minunkin kuvaani pirteästä ja itseään hoitavasta naisesta, luo kuvaa siitä, minkälaiseen naisten ketjuun kuulun. Koskaan ei ole myöhäistä aloittaa uutta. Syksy luo siihen hyvät edellytykset.

Uhanalainen laji vai citykani

Tiistai 16.6.2009 klo 15:49 - Hanna Aschan

 Osastonhoitaja Johanna Peltonen Kuhmoisista kirjoitti keväällä HS mielipidesivulla innostavan ja positiivisen mielipiteen, joka oli otsikoitu: ”Nautin työstäni terveyskeskuksessa”.  Oli todella harvinaista lukea hoitotyössä omasta tehtävästään iloitsevan ja työtään arvostavan ihmisen kirjoitusta. Yleisen kansallisen  mielipideilmaston huomioiden tuollaisen kirjoituksen lukeminen tuntuu lähes järjen vastaiselta. Johanna Peltonen on rohkea nainen! Mutta entistä mielenkiintoisemmaksi artikkelin teki myös kuvitus, joka oletettavasti on toimituksen valitsema. Kuvassa on kauniin sinisellä pohjalla tyylitellyt naisen kasvot, jonka hiukset ja niitä koristava rusetti muodostavat kuvasta kaksoisviestin; kuvassa on toisin katsottuna pupujussi – citykani, pitkäkorva. Mielenkiintoinen piiloviesti! Kyllä Hesarissa osataan.

 Minulla on ollut kotieläimenä kani. Hän oli hyvin suloinen, kaunis ja arka eläin, joka on tuntemistani kotieläimistä kaikkein konservatiivisin. Minun kanini vaati osuutensa päivästä, sitä oli silitettävä, sille piti jutella mukavia ja pesä oli pidettävä puhtaana. Jos en ollut tarpeeksi Kanini kanssa, niin pikkujussi hiukan joutui näykkäämään varpaitani aamulehteä lukiessa. Kommunikaatio oli ilmiselvää minun ja kanini välillä.

 Vaikka terveydenhoitoalan työtaistelu-uhan tilanteesta on jo toista vuotta, arvet tuntuvat vieläkin. Oli kiusallista nähdä, miten ristiriitainen piiloviesti siinäkin tilanteessa koettiin. Vaikutti selvästi siltä, että kansalaiset olivat laajasti työtaistelun periaatteellisen oikeutuksen kannalla. Totta on, että Tehyn käyttämä työtaistelutekniikan valinta oli kova, jopa eettisesti arveluttava. Siitä huolimatta ei ole vielä  koskaan aiemmin työmarkkinoiden ristiriidoissa lähdetty siitä, että laaditaan laki työtaistelun lopettamiseksi. Energiaa ja aikaa ei käytetty todellisten neuvottelujen käynnistämiseen ja aitoon neuvotteluun. Mottona näytti valtiovallan taholla olevan suora toiminta; rautaa rajalle. Siinä sitten sairaanhoitajat  pantiin riviin seinää vasten ja lailla uhaten osoitettiin takaisin työmaalle. 

 Työvoimapulan puheesta on etupäässä siirrytty muihin aiheisiin. Siitä huolimatta vieläkin nähdään otsikoissa tietoja Aasiasta tuotavasta hoitohenkilöstöstä, vaikka toisaalta edes virosta tulevia, kielitaitoisia ja rekisteröityjä sairaanhoitajia ei enää työllistetä Suomeen. 

 Terveiden elinvuosien lisääntymisestä, teknologian kehittymisestä ja kaikista vempeleistä huolimatta tarvitaan lisää johannapeltosia, jos aiotaan tulevaisuudessa selvitä kunnialla hoitoalan palveluista tässä EU:n ikääntyneimpien ihmisten maassa.