Mukavuusalueen ulkopuolella

Keskiviikko 26.10.2011

Oppimisella on kaksi estettä; pelko ja ylpeys. Huomaa siis että listassa ei ole ikää. Ikä ei ole oppimisen este.

 

Tämä tuli mieleeni kun tässä kertaalleen ihmeteltiin porukalla miksi joku ei ollut päässyt johonkin kouluun tai työpaikkaan. Kun ei ensihakemalla päässyt, niin ei se sitten ollut se paikka! Voihan tietysti ajatella, että asianomainen suhtautui kysymykseen letkeän fatalistisesti ja rennosti. Mutta kun koko kehon kieli kertoi muusta. Asia oli kolahtanut itsetuntoon. Se oli haavoittuvainen ja panssariksi kelpasi parhaiten ylimielisyys, väheksyntä ja kieltäminen. Perusdefenssit.

 

Uuden oppimisessa on voitettava pelkonsa siitä, ettei oikeastaan ole ”kukaan”. Itsetunto muodostuu ympäröivien ihmisten palautteista, joista yksilö rakentaa itsetuntonsa kehikkoa.  Itsetunnon perustan väitetään olevan lapsuudessa, mutta kyllä sitä koko ikä rakennetaan ja kehitetään. Itsetunnon rakennusaineita etsitään kanssaihmisten äänensävyistä, katseista, hymyistä, jutuista ja juoruista. Niistä heijastumista, joita saamme ympäristömme ihmisiltä.

Kun koin tarvitsevani elämääni uutta ja entistä hauskempaa työtä, löysin kuin löysinkin mielenkiintoisen tehtävän ennakkoluulottomassa ympäristössä, joka oli minun entisen mukavuusalueeni ulkopuolella niin yrityskulttuurin kuin maantieteenkin puolesta. Yksikään osoite tai ihminen ei ollut minulle itsestäänselvyys, jokainen puhelinnumero ja katuosoite piti kaivaa. Palveluja etsiä. Esitellessäni itseni oudoille henkilöille en ollut erityisesti ”kukaan”. Tilanne poikkesi vahvasti pitkän julkisen työuran jälkeisestä ajasta tutulla maatieteellisellä alueella.

Se ettei itse asiassa ”ole kukaan” voi aiheuttaa kahdenlaisia tunteita: yksinäisyyden ja vapauden. Kuka minä olen ja mitä minä osaan – onko se vain oikeastaan omassa päässäni? Vapaus saa aina minut ihmettelemään sitä, mikä on tarkoitukseni ja merkitykseni olla olemassa – siis niiden ikuisesti kiinnostavien ja absoluuttista vastausta vaille jäävien asioiden äärelle. Kuitenkin ilman sen suurempaa dramatiikkaa. Pikemminkin uteliaisuutta. Toisaalta kaikki se mitä olen tähän asti oppinut, sen kaiken kannan mukanani. Se ei ole hävinnyt mihinkään. Oppiani ja osaamistani en voi jättää mihinkään enkä siirtää kenellekään, enkä toki haluaisikaan. Aiemmat kokemukseni ja eletty elämä saavat minut tuntemaan itseni lapsen kaltaiseksi kyselijäksi. Asioitahan voi tehdä monella tavalla.

Rohkeus heittäytyä maailmaan, jossa ei ole kukaan edellyttää nöyrtymistä uuden oppimiseen. Se ei ole helppoa. Se on riski. Uteliaisuus elämälle edellyttää rohkeutta myöntää rajallisuutensa ja näyttää oma haavoittuvuutensa muille. Aina on joukossa joku, joka iskee siihen kohtaan, joka on arka; vammaisuuteen, osaamattomuuten, vajavaisuuteen, rajallisuuteen. 

Rohkeus ja nöyryys – nuo pelon ja ylpeyden vastakohdat ovat elämän viisaimmat opettajat. Ne antavat tyyneyttä ja suhteellisuuden tajua, jotka lujittavat ihmisen sisäistä turvallisuutta ja lempeyttä itseä ja muita elollisia kohtaan.